Olen tässä työstämässä pidempää avautumista roolipeleistä ja eri tavoista roolipelata, mutta luomisen tuska ja elämä, johon laskettaneen lomamatkani Legolandiin, ovat hieman hidastaneet prosessia.  Tässä odotellessa muutama kuva lisää Dark Eldar -armeijastani.

Tässä Lelith Hesperax, lyömätön gladiaattoriprinsessa. Sinänsä tämä figu edustaa skenen perinteitä, eli jos naisesta kerran pelinappula tehdään, pitää päällä olla bikinit. Toisaalta Lelith onnistuu välttämään bikini-ilmiön pahimmat ansakuopat ja näyttää kaikesta huolimatta pätevältä ja vaaralliselta. Ja kerrankin taustatarinasta löytyy syy soturiprinsessan asuvalintaan: Lelith on niin hyvä, että hän antaa muille tasoitusta varustautumalla epäkäytännöllisesti. Tällä kertaa bikinihaarniska ei siis mielestäni ole osoitus hengen velttoudesta, mitä se kyllä useimmiten on. Muutama esimerkki.

Ja tässä kaveri, joka näyttää jotenkin tutulta... Mutta kyseessä siis Dark Eldarien Archon, jonkin sortin ruhtinas. Kyseistä figuuria en varmaankaan tule juuri taistelukentillä ulkoiluttamaan, sillä armeijalistoissani pyrin pärjäämään huokeammilla johtajavaihtoehdoilla, tai sitten suoraan special charactereilla yleisen hienouden vuoksi. Archon jää vähän siihen väliin. Mutta mitäpä väliä moisella on, kun en kumminkaan Warhammeria juuri pelaa? Harrastan miniatyyrejä esteettisistä syistä; toisin sanoen pidän maalaamisesta hyvin paljon. Itse pelaaminen on sitten turhan vaivalloista. Mitään tekemistä sillä ei ole sen kanssa, että tuppaan häviämään lähes aina.

Ja viimeisenä friikkisirkusten kuningas: Urien Rakarth. Kyseinen kaveri siis tykkää muokata lihaa, omaa ja muiden, ja mielestäni figu henkii hyvin tätä "hullu natsitiedemies IN SPACE!" -asennetta. Sinänsä Urienin friikkiys on jo varsin yliampuvaa, ja ymmärrän jos monen mielestä nuo ylimääräiset raajat etc. menevät jo hieman liian pitkälle. Mutta jos itse pitäisin maanläheisyyttä miniatyyrin etuna, harrastaisin historiallisia miniatyyripelejä. Warhammer-miniatyyrien idea on olla jotain elämää suurempaa, mielikuvituksekasta ja ehkä hieman röyhkeää. Mainittakoon myös, ettei tuo keltaiseksi lakattu kynsi kuulu minulle, vaan vaimolle. Vaikka kai tuota voisi minultakin odottaa...

Ja sitten vielä yksi suurimmista urakoista ikinä (en tarkoita seppelettä):

Ja ette usko kuinka paljon vaivaa tuohon upposi.