Olen tässä työstämässä pidempää avautumista roolipeleistä ja eri tavoista roolipelata, mutta luomisen tuska ja elämä, johon laskettaneen lomamatkani Legolandiin, ovat hieman hidastaneet prosessia.  Tässä odotellessa muutama kuva lisää Dark Eldar -armeijastani.

Tässä Lelith Hesperax, lyömätön gladiaattoriprinsessa. Sinänsä tämä figu edustaa skenen perinteitä, eli jos naisesta kerran pelinappula tehdään, pitää päällä olla bikinit. Toisaalta Lelith onnistuu välttämään bikini-ilmiön pahimmat ansakuopat ja näyttää kaikesta huolimatta pätevältä ja vaaralliselta. Ja kerrankin taustatarinasta löytyy syy soturiprinsessan asuvalintaan: Lelith on niin hyvä, että hän antaa muille tasoitusta varustautumalla epäkäytännöllisesti. Tällä kertaa bikinihaarniska ei siis mielestäni ole osoitus hengen velttoudesta, mitä se kyllä useimmiten on. Muutama esimerkki.

Ja tässä kaveri, joka näyttää jotenkin tutulta... Mutta kyseessä siis Dark Eldarien Archon, jonkin sortin ruhtinas. Kyseistä figuuria en varmaankaan tule juuri taistelukentillä ulkoiluttamaan, sillä armeijalistoissani pyrin pärjäämään huokeammilla johtajavaihtoehdoilla, tai sitten suoraan special charactereilla yleisen hienouden vuoksi. Archon jää vähän siihen väliin. Mutta mitäpä väliä moisella on, kun en kumminkaan Warhammeria juuri pelaa? Harrastan miniatyyrejä esteettisistä syistä; toisin sanoen pidän maalaamisesta hyvin paljon. Itse pelaaminen on sitten turhan vaivalloista. Mitään tekemistä sillä ei ole sen kanssa, että tuppaan häviämään lähes aina.

Ja viimeisenä friikkisirkusten kuningas: Urien Rakarth. Kyseinen kaveri siis tykkää muokata lihaa, omaa ja muiden, ja mielestäni figu henkii hyvin tätä "hullu natsitiedemies IN SPACE!" -asennetta. Sinänsä Urienin friikkiys on jo varsin yliampuvaa, ja ymmärrän jos monen mielestä nuo ylimääräiset raajat etc. menevät jo hieman liian pitkälle. Mutta jos itse pitäisin maanläheisyyttä miniatyyrin etuna, harrastaisin historiallisia miniatyyripelejä. Warhammer-miniatyyrien idea on olla jotain elämää suurempaa, mielikuvituksekasta ja ehkä hieman röyhkeää. Mainittakoon myös, ettei tuo keltaiseksi lakattu kynsi kuulu minulle, vaan vaimolle. Vaikka kai tuota voisi minultakin odottaa...

Ja sitten vielä yksi suurimmista urakoista ikinä (en tarkoita seppelettä):

Ja ette usko kuinka paljon vaivaa tuohon upposi.

Huomenna juhlistan kesälomani alkamista eeppisellä lautapelillä nimeltä Twilight Imperium; pelillä, joka tunnetaan pitkästä kestostaan, mutta myös viihdyttävästä avaruusimperialismista. Ja viittaan tässä tietoisesti imperialismin aatteeseen, sillä peli on suoraan 1800-luvun loppu siirrettynä avaruuteen. Rodut tavoittelevat siirtomaita ja harrastavat asevarustelua. Tämän ohessa harrastetaan diplomatiaa ja ylevää politiikkaa, mutta käytännössä näilläkin ajetaan vain omaa etua. Laivastorajoituksia ajavat ne, jotka ovat jääneet varustelussa jälkeen, ja kemiallisten aseiden kieltoa ne, joilla ei moisia ole. Historianopiskelijana en voi kuin ihailla tätä sukellusta Euroopan suurvaltakauden mentaliteetteihin.

Tätä kaikkea viritellessäni olen myös ajatellut itseäni pelaajana, olen näet aika harvinaislaatuinen yhdistelmä. Toisaalta pidän monimutkaisista ja moniulotteisista lautapeleistä, ja toisaalta voittaminen ei ole minulle lainkaan tärkeää. Minulle pelin ääressä viihtyminen ja pelin sujuvuus ovat huomattavasti omaa pärjäämistäni tärkeämpiä, ja usein saatan tietoisesti tehdä epäoptimaalisia ratkaisuja, jos ne lisäävät pelin mielenkiintoisuutta. Yleensä tällainen hupipelaaminen rajoittuu lähinnä Afrikan tähden äärelle, ja ns. kovan raudan peleissä kilpailuhenkisyys on normi. Kaiketi monikymmensivuisen sääntökirjan opettelu on niin iso vaiva, ettei sitä jaksa kuin keskittymällä lopussa odottavaan voittamiseen.

Mutta mikä tuo voitto lopulta on? Todistit olevasi mahtava muovinappuloiden mastermind. Ei tuota oikein voi CV:hen laittaa. Vuosien muovisotilasharrastuksesta huolimatta en ole erkaantunut todellisuudesta niin paljoa, että uskoisin harrastukseni olevan jotenkin "cool". Raivolla ja vimmalla näitä pelejä pelaavat henkilöt ovatkin aina saaneet minut kummastumaan: luulevatko he olevansa jotenkin seksikkäämpiä jos voittavat? Lautapelaaminen ei ole urheilulaji vaan harrastus, ja harrastuksena siinä voi olla useampia voittajia, kunhan tavoitteena on ajan viettäminen hyvien ystävien kanssa hyvän pelin äärellä. Huomenna yksi meistä kahdeksasta julistetaan intergalaksiseksi imperaattoriksi. Voittajia toivon silti olevan enemmän.

Ryhdyin maalaamaan figuureja 13-vuotiaana, joten en vielä puolta elämääni ole leikkisotilaiden maalaamiselle uhrannut. Se hetki kyllä lähestyy vääjäämättä... Tarkemmin kun asiaa ajattelen taisin samana vuonna ryhtyä myös roolipelaajaksi ja larppaustakin tuli kokeiltua. Merkittävä ikä näköjään. No, harrastuksieni alkujuuria ja eri piirteitä pääsemme kenties käsittelemään myöhemmin, tämä ensimmäinen kirjoitus olkoon omistettu miniatyyreille. Tai oikeastaan miniatyyrille.

Ja ei, en näytä kuvia ensimmäisestä maalaamastani figuurista, vaan kaikkein tuoreimmasta tapauksesta:

Kyseessä on siis Warhammer 40K:n Dark Eldar Raider. Kyseiselle armeijalle ei ollut ilmestynyt uusia figuja kahteentoista vuoteen ja uusista dark eldareista oli muodostunut jo kiinalaisen demokratian kaltainen käsite. Niinpä nappuloiden ilmestyminen alan liikkeisiin marraskuussa 2010 oli jo sinällään tapaus. Ja minulle aivan erityisesti. Dark Eldarit olivat aiemmin varsin kiusallinen "tuhmat pornohaltiat IN SPACE!" -tyylinen armeija, ja mielenkiintoni kyseistä porukkaa kohtaan oli vastaavasti nolla. Mutta sitten jotain tehtiin oikein. Kosmeettisen viilailun sijaan armeijaa rohjettiin uudistaa oikein kunnolla ja uutta inspiraatiota haettiin vampyreistä, niistä jotka eivät kimaltele auringossa. Ajatus kuolemattomasta rodusta, joka ajan kuluessa tarvitsee yhä rankempaa ja rankempaa viihdettä kaiken tunteen kadotessa vuosituhansien varrella on scifigotiikkaa parhaimmillaan, ja juuri scifigotiikastahan Warhammer 40K:ssa on kyse. Ennen DE:n uudistamista Games-Workshoppia oli mielestäni pitkään vaivannut tietty riskien minimoimisen periaate, mikä näkyi uusien julkaisujen keskittymisestä jo ennestään hyvin myyville armeijoille. Niinpä kun riski epäsuositun armeijan kalliista uudistamisesta oli otettu, tunsin tiettyä tarvetta antaa tukeni uusille Dark Eldareille.

Ja sitten maalauksesta. Hain leijutankkiin tiettyä Tron-henkisyyttä rajaamalla tasojen reunat futuristisella sinivihreällä sävyllä. Näin reunat ikään kuin hohtavat valoa tankin ytimestä itse pinnan jäädessä mustaksi. Tekniikka on myös siitä kätevä, että valtaosan pinnasta jäädessä pohjamaalin mustaksi on figuurien valmiiksi saaminen kohtuullisen nopeaa ilman, että jälki näyttäisi sutaistulta. Värimaailmasta pyrin tekemään mahdollisimman kylmän, jotta se kuvaisi DE:n kylmäverisyyttä uhrejan kohtaan, mutta myös sitä kylmyyttä, joka syö jokaisen DE:n sielua vuosien kertyessä. Pieneksi yksityiskohdaksi päätin lisätä leijutankin keulaan silmät, jolloin se purjeineen muistuttaa hieman kreikkalaisia sotakaleereja. Tämä tuo mielestäni hauskan aggressiivisen lisän tuohon tankkiin, ikään kuin korostaa sitä, että ollaan valmiita vaikka ajamaan vihollista päin (tämä siis oli em. sotakaleerien toimintatapa). Kaiken kaikkiaan maalaustapani on konservatiivinen, eli lopullinen tuotos muistuttaa varsin paljon paketin kannessa esitettyä "tarjoiluehdotusta". En pidä itseäni mielikuvituksettomana, vaan pikemminkin se paketin kuva on usein se, mikä minut inspiroi kyseisen tuotteen ostamaan. Joten jos jo valmiiksi pidän siitä kuvasta, niin kai nyt suurinpiirtein samanlaisen tahdon maalata.

Mutta tässä siis ensimmäinen tuotokseni tähän blogiin, jonka myöhemmissä osissa päässemme scifistä fantasiaan ja figuista roolipeleihin sekä kaikkeen muuhun mikä tätä fantasiapelien vakioasiakasta kulloinkin innostaa. Kohti uusia seikkailuja siis!